Huh, täytyy sanoa, etä ompas ensimmäinen harjotteluviikko tuntunut pitkältä. Vaatii yllättävän paljon energiaa tuo uusien asioiden sisäistäminen vieraalla kielellä. Välillä on tuntunut että oon vaan tiellä henkilökunnan tiellä joka paikassa, mutta ehkä se on aina aluksi vähän sellasta. Tähän asti haasteellisinta on välillä ollut kommunikointi vanhainkodin asukkaiden kanssa, kun useimmat asukkaat puhuvat ihanan vaikeaselkoista murretta.. Välillä on saanut vähän mielikuvitusta käyttää, kun on yrittänyt ymmärtää mitä ihmettä asukas oikein tohkeissaan selittää.
Ensimmäisen viikon jälkeen on tullut esiin joitakin asioita (sekä hyviä että huonoja), jotka ovat pistäneet silmään:
– Ei tietokoneita. Kaikki asukkaiden tiedot ja henkilökunnan tekemät raportit kirjoitetaan käsin ja jokaisella asukkaalla on oma vihkonen. Vihkot vievät tilaa, ovat melko epäselviä ja vaikeasti luettavia.
– Tilanpuute. Erityisesti henkilökunnan kanslia, osastokeittiö ja yleiset tilat ovat todella ahtaat.
– Viriketoiminta todella aktiivista. Joka päivä sekä aamu- että iltapäivällä vanhuksille järjestetään jonkinlaista ohjelmaa. Ohjelma ei ole mitenkään liian järjestettyä, vaan viriketoiminnan ohjaaja saapuu paikalle ja jollain ihmeen tavalla saa melkein jokaisen asukkaan mukaan keskusteluun ja toimintaan. Ohjaaja käy myös sellaisten asukkaiden luona, jotka ovat vuodepotilaina.
– Verensokerin mittaaminen korvanlehdestä tuli mulle aivan uutena juttuna, ei kuulemma ota yhtä kipeää kuin sormesta mitattaessa. Itse en kyllä haluaisi että korvaan pistettäisiin joka päivä monta kertaa..
Viikon harjoittelun jälkeen voi jo sanoa, että pikkuhiljaa alkaa muistaa vanhusten nimet ja kuinka paljon he pystyvät tekemään itse. Oon saanu ilolla katsella, kuinka useimmat hoitohenkilöstöstä toteuttavat todella kuntouttavaa työotetta. Asukkaan annetaan tehdä itse niin paljon asioita, kuin hän suinkin pystyy. Mutta tietenkään kaikista hoitajista en voi sanoa samaa.. ensimmäisenä työpäivänä kauhistelin, kun hoitoapulainen näytti minulle aamulla ruoanjakoa ja syöttämistä vuoteessa oleville. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun hoitoapulainen pisteli puurot asukkaiden poskeen. Ajattelin, että voi kamala jos täällä on aina näin kiire, että asukas syötetään kahdessa minuutissa. Onneksi tämä ei pidä aivan paikkaansa. Seuravina päivinä sain nähdä, että muut hoitajat eivät pidä minkäänlaista kiirettä, koska sellaiseen ei ole tarvetta.
Odotan innolla ensi viikkoa, kun nyt tiedän jo vähän enemmän ja kauheasti tekee mieli oppia lisää ja lisää! 🙂